Miten päästää irti vanhemmuutta varjostavasta häpeästä?

"Häpeä, se hirvittävä häpeän määrä, jota koen vanhempana. Häpeä nostaa säännöllisesti päätään, iskee hyökyaallon lailla, salpaa hengen ja saa toivomaan, että voisi vajota maan alle. Häpeä siitä, että en sittenkään jaksanut, pystynyt ja pärjännyt. En vain yksinkertaisesti ole tarpeeksi tässä erityisvoimia vaativassa arjessa, joka repii liian moneen suuntaan." - Näin sanoitti eräs vanhempi omia tuntemuksiaan häpeän varjoissa. Kun lapsi satuttaa -hankkeessamme asiantuntijana toiminut Riikka Seppälä pohtii erityislapsen vanhemmuuteen liittyvää häpeää blogissaan.

Häpeätutkija Brené Brownin häpeätutkimuksesta tiedetään, että häpeä on ihmisyyteen liittyvä tunne, meihin sisään kirjattu ominaisuus, alttius toistuvasti skannata itseämme suhteessa toisiin ihmisiin: riitänkö, kuulunko joukkoon, olenko välittämisen ja rakkauden arvoinen? Jokainen meistä kokee häpeää, osa hyvin alitajuisesti.

Häpeä kumpuaa erillisyyden pelosta ja syvästä tarpeesta yhteyteen muiden ihmisten kanssa. Tilanteet, joissa koemme häpeää, ovat yksilöllisiä. Se mikä synnyttää toiselle syvällistä häpeää, voi tuntua toisella vain pienenä henkisenä töytäisynä, tai ehkä tunne ei osu lainkaan omalle tunneradalle siinä kohtaa.

Vanhemmuuteen liittyy häpeää

Yksi yleisimmistä elämän osa-alueista, joissa häpeää esiintyy, on vanhemmuus. Puhumattakaan erityistarpeisen lapsen vanhemmuudesta.

Olemme erityisen taitavia vertailemaan omaa suoriutumistamme vanhempina toisiin ympärillämme, odottamaan itseltämme mahdottomuuksia ja sitten heristelemään syyllistävää sormea itsellemme, kun emme aina yllä siihen, johon omissa mielikuvissa haluaisimme pystyä. Tiedetään sekin, että jopa 80 % vanhemmista kokee arvostelua omasta vanhemmuudestaan juuri toisilta vanhemmilta.

Erityislasten vanhemmat myös kertovat, että häpeää synnyttää vahvasti ulkopuolelta ja ihmisten, jopa ammattilaisten ymmärtämättömyydestä kumpuava, heihin kohdistuva neuvominen, arvostelu ja tuomitseminen. Tätä varmasti selittää häpeätutkimuksesta nouseva tieto siitä, että häpeä syntyy muun muassa silloin, kun tehdään jotakin normista poikkeavaa, jotakin mikä on vasten kulttuurin ohjailemia, yleisiä käyttäytymissääntöjä. Näiden yhteiskunnan normien kyseenalaistaminen ja omanlaisen hyvän vanhemmuuden salliminen on ensimmäinen askel irti elämää kaventavasta häpeästä.

Häpeä on nujerrettavissa

Onneksi häpeä on myös nujerrettavissa. Häpeän tunteen kohtaaminen ja siitä ääneen puhuminen ovat vanhempien jaksamisen ja hyvinvoinnin kannalta äärimmäisen tärkeitä.

Jos häpeä jää piiloon, se kaventaa voimavaroja ja toimintakykyä. Siinä missä häpeä syntyy ohikiitävissä hetkissä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, se myös hälvenee turvallisessa kohtaamisessa toisen ihmisen kanssa. Häpeä ei kestä sitä, että siitä puhutaan ääneen ja että se kohdataan lämmöllä, lempeydellä ja toista aidosti arvostavalla tavalla.

Siksi kysynkin: Miten sinä, kohtaamistyön ammattilainen, voit varmistaa sellaisia kuulluksi ja nähdyksi tulemisen hetkiä, joissa asiakas voi päästää irti häpeästä?

Näiden kysymysten avulla pääset myös itse vanhempana kiinni häpeän taustalla oleviin tunteisiin ja ajatuksiin. Pystyt tarkastelemaan omaa toimintaasi uusin silmin ja opit hiljalleen päästämään irti liiallisesta häpeästä.

Itsemyötätuntoa ja armollisuutta

Omaa häpeänsietokykyä voi onneksi myös kehittää tarkastelemalla omia odotuksia ja tavoitteita, opettelemalla hyväksymään omaa epätäydellisyyttä ja suhtautumalla itseensä armollisesti ja itsemyötätuntoisesti. Kun opimme hyväksymään, kunnioittamaan ja rakastamaan itseämme ja myös ilmaisemaan sitä muille, mallinnamme samalla myös lapsillemme ja läheisimmille keinoja pärjätä häpeän kanssa. Vahvistamme siis myös heidän häpeänsietokykyään.

Ja sen myötä, kun häpeä päästää irti, voit kirjoittaa itsellesi uuden, myönteisen ja omaa hyvinvointia tukevan, toiveikkaan tarinan. Sellaisen tarinan, joka auttaa rakentamaan omanlaista hyvää vanhemmuutta, elämää ja arkea. Ei sellaista, jota ohjailevat ulkopuoliset voimat, mielipiteet ja toisten asettamat odotukset, vaan sellaisen, joka on juuri sinua ja perhettäsi varten.

Lopulta häpeää ei häivytä täydellisyys, vaan armollisuus.
Armo on ajatus siitä, että riitän sellaisena kuin olen ja teen sen minkä tänään voin, siinä tilanteessa ja niillä voimavaroilla, joita minulla on juuri tänään jäljellä.

Viimeistään nyt on tullut aika määrittää uudella tavalla, mikä on hyväksi meille, lapsillemme ja tuleville sukupolville. Rauha ei synny siitä, että pyrimme olemaan niin kuin muut, vaan siitä, että uskallamme olla oma itsemme, ei riippumatta siitä, millaisia olemme, vaan juuri sen ansiosta.  Ja häpeän varjot valaisemalla annamme myös lapsillemme saman luvan.

Lue lisää aiheesta!
www.erityisvoimia.fi
www.riikkaseppala.fi

Kirjoittaja Riikka Seppälä on tunnetaitokouluttaja, häpeäcoach ja neuropsykiatrinen valmentaja. Hän oli asiantuntijana Kun lapsi satuttaa -hankkeessamme.