Kun lapsi satuttaa -hanke toi perheiden tukemiseen tarvittavaa tietoa ja kokemusta

Kun lapsi satuttaa -hanke oli Kehitysvammaisten Palvelusäätiön ja Setlementti Tampereen yhteinen hanke, jossa etsittiin ratkaisuja niiden perheiden elämään, joissa erityistä tukea tarvitseva lapsi käyttäytyy väkivaltaisesti. Perhetyöstä vastanneet Hanna Rautiainen ja Vesa Vilppola kertovat blogissaan hankkeen opeista ja kokemuksista.

Perhetyön keskusteluteemoja olivat väkivallan vaikutukset, tunnesäätely ja kehollisuus, kuormituksen tunnistaminen ja säätely, aggressionhallinta, häpeä, syyllisyys, viha, toivottomuus ja toivon löytyminen, voimavarat, vanhemmuuden taidot sekä toiminta väkivaltatilanteissa.

Perhetapaamisia ja vertaistukiryhmiä

Yksilö- ja perhetyössä tavattiin hankkeen aikana 39 perhettä, ja työskentely sisälsi keskimäärin 5–10 tapaamista. Työssä oli vahvasti mukana FIT- eli palautetietoinen työskentelytapa, jonka idea on seurata työskentelyn etenemistä ja säätää sitä asiakkaan yksilöllisten tarpeiden mukaan hänen antamansa palautteen perusteella.

Asiakas arvioi aina käynnin alussa omaa hyvinvointiaan neljällä eri osa-alueella, ja tämän kautta hyvinvoinnin muutoksia voidaan yhdessä seurata. Jokaisen tapaamisen päätteeksi asiakas arvioi tapaamisen hyödyllisyyden itselleen sekä antaa palautteen työntekijän työtavan sopivuudesta itselleen. Tämä palaute keskustellaan aina auki ja tarvittaessa sovitaan mahdollisista muutoksista tai jatketaan toimivaksi koettua tapaa olla yhteistyössä. Tämä lähestymistapa asiakastyön tekemiseen on ollut hankeaikana erittäin tärkeässä roolissa. Monella asiakkaalla on ollut taustalla vahva kokemus siitä, ettei ole tullut ammattilaisten taholta kohdatuksi ja kuulluksi.

Perhetyöhön osallistui tilanteen mukaan joko vanhempi tai vanhemmat yksin tai lapsensa kanssa. Jonkin verran tavattiin myös lasta tai nuorta yksinään, jolloin tapaamissa käsiteltiin aggressionhallintaa ja sosiaalisia taitoja. Joissain tapauksissa tapaamisiin osallistui lisäksi perheen muita lapsia tai nuoria. Työhön kuului tapauskohtaisesti myös perheen verkoston kanssa työskentelyä.

Perhetyön lisäksi hankkeessa järjestettiin ohjattuja vertaistukiryhmiä, tarjottiin vertaisvanhempien antamaa yksilöllistä tukea, järjestettiin vertaiskahviloita, tarjottiin vanhemmille Toivon tiellä -valmennusta valmentajana Riikka Seppälä sekä osallistuttiin erilaisiin tapahtumiin, kuten perheiden viikonloppuleireille. Hankkeen aikana ammattilaisille järjestettiin vertaisoppimisen aamupäiviä, webinaareja ja luentoja, työryhmien koulutuksia ja konsultaatiota.

Vanhemmat kokevat pelkoa ja häpeää

Hankkeen perhetyön aikana todettiin, että erityistä tukea tarvitsevan lapsen tai nuoren väkivaltaisen käyttäytymisen taustalla on usein kuormitusta, keinottomuutta ja vaikeutta omassa tunnesäätelyssä, kommunikointipulmia tai yksinäisyyttä. Väkivaltainen käytös ruokkii usein perheessä negatiivisen vuorovaikutuksen kehää. Negatiivisen vuorovaikutuksen kehällä tarkoitetaan kotona jatkuvaa painostavaa ilmapiiriä, joka voi vahvistaa negatiivisten tunteiden tarttumisen toiseen sekä lisätä vihamielisten tulkintojen tekemistä toisen käyttäytymisestä. Tämä voi osaltaan johtaa pieneltäkin tuntuvien asioiden eskaloitumiseen.

Yhdistävä tekijä monella perheellä vaikutti olevan lapsen kuormittuminen päiväkodissa tai koulussa. Erityistä tukea tarvitseva lapsi saattaa kuormittua äärimmilleen päivän aikana ja väkivaltainen purkaus tulee usein heti kotiin saavuttua.

Vanhemmat väkivallan kokijoina kertoivat usein syyllisyyden, toivottomuuden ja keinottomuuden tunteistaan. Oman lapsen väkivaltainen käytös herättää pelkoa ja häpeää.

Vanhempien kokema pelko liittyi usein oman ja sisarusten turvallisuuden lisäksi myös siihen, miten väkivaltaisesti käyttäytyvä lapsi tulee tulevaisuudessa pärjäämään. Osa vanhemmista pelkäsi lapsen sijoitusta kodin ulkopuolelle.

Jokainen hankkeen aikana tavattu vanhempi koki häpeää. Omien psyykkisten ja fyysisten rajojen rikkominen väkivalloin herättää lähes aina kokijassa häpeää. Väkivaltatyön näkökulmasta väkivallan lopettaminen ei ikinä ole kokijan vastuulla, mutta lapsen vanhempaan kohdistamassa väkivallassa tässä on poikkeus. Vanhempi on kasvattajan roolissa osittain vastuussa väkivallan lopettamisesta kotona ja tähän myös heitä auttavien tahojen puolelta tuetaan. On tärkeä ymmärtää, että tämä asetelma usein lisää häpeän tunteen voimakkuutta tilanteissa, joissa lapsi edelleen kohdistaa vanhempiinsa väkivaltaa. Väkivallan kohteeksi joutumisen aiheuttaman häpeän lisäksi vanhempi kokee häpeää ja epäonnistumisen tunnetta vanhempana suhteessa auttaviin tahoihin.

Lapsen väkivaltaisuus traumatisoi perheen

Oman lapsen väkivaltaisuus voi traumatisoida vanhemman. On tärkeä muistaa, että sama voi tapahtua myös väkivaltaa näkeville sisaruksille, vaikka väkivalta ei suoraan heihin kohdistuisi.

Hankkeen aikana näkyi myös selkeästi vanhempien omien lapsuudessa tai parisuhteissa tapahtuneiden traumaattisten väkivaltakokemusten vaikutus kohdattaessa lapsen väkivaltaista käytöstä. Juuri näillä vanhemmilla oli usein kokemus siitä, että he eivät ole tulleet kuulluksi ja ymmärretyksi, koska väkivaltaa on katsottu ammattilaisten toimesta vain lapsen käyttäytymisen näkökulmasta eikä siitä, miten se vanhempaan vaikuttaa. Esimerkiksi ulkopuolelta arvioituna melko lievä aggressiivinen käyttäytyminen tai sen uhka voi aiheuttaa traumatisoituneessa vanhemmassa merkittävää toimintakykyyn vaikuttavaa oireilua.

Väkivallan kohtaaminen voi saada vanhemman aivan jaksamisensa äärirajoille. Tämä voi aiheuttaa sen, että väkivaltaan vastataan väkivallalla.

Väkivalta vanhemman taholta voi olla henkistä väkivaltaa tai eriasteista fyysistä väkivaltaa. Tämä voi näkyä esimerkiksi lapsen haukkumisena, uhkailuna tai liian rajuina otteina lasta rajattaessa tai kiinni pidettäessä. Usealle vanhemmalle tämä aiheuttaa syyllisyyttä ja häpeää eikä tästä uskalleta puhua edes omille läheisille, saati sitten ammattilaisille. Vanhempi voi kokea pelkoa omista reaktioistaan. On tärkeää, että myös tämä asia pystyttäisiin vanhempien kanssa ottamaan puheeksi ilman leimaamista ja syyllistämistä.

Kokemuksemme mukaan vertaistuki osoittautui erittäin toimivaksi keinoksi häpeän, syyllisyyden ja muiden kielteisten tunteiden käsittelyssä. Häpeää kokevat vanhemmat usein ajattelevat, että ”minä olen ainoa, kenelle näin tapahtuu” ”kukaan muu ei tunne tai ajattele näin” ”tämä kaikki on syytäni”.

Sisarusten rooli väkivallan kokijoina tai näkijöinä jää edelleen liian vähälle huomiolle. Sisarusten välistä väkivaltaa saatetaan normalisoida tai vähätellä. Vanhemman voi olla vaikea tunnistaa väkivallan mahdollisia vaikutuksia sisaruksiin, koska huomio kiinnittyy väkivaltaisesti käyttäytyvään lapseen ja omaan jaksamiseen. Myös palvelujärjestelmässä sisarusten jaksamisesta huolehtiminen jää usein liian vähälle. Apua sisaruksille ei tarjota ennaltaehkäisevästi vaan myöhemmin mahdollisen oireilun perusteella.

Vastaavatko palvelut perheiden tarpeisiin?

Hankkeen aikana tehtiin myös muita huomioita nykyiseen palvelujärjestelmään liittyen. Tuki- ja hoitointerventiot ovat usein yksilökeskeisiä. Lasta tai nuorta hoidetaan yksilönä, ja vanhempaa ohjataan vanhemman roolissa. Vanhemman yksilöllinen ja omaan jaksamiseen liittyvä tuki ulkoistetaan muualle.

Perheet toivat esiin kokemustaan siitä, että heitä on palloteltu “luukulta luukulle”, kun palvelut ovat ruuhkautuneet tai ei ole varmuutta siitä, missä palveluissa perheen tarpeisiin kyetään vastaamaan. Myös jonot lasten ja nuorten palveluihin ovat sietämättömän pitkät akuuteissa tilanteissa oleville perheille. Toisinaan haasteena on ammattilaisten puutteellinen kyky tunnistaa väkivaltaa ja sen vaikutuksia sekä puheeksi ottamisen vaikeus.

Tiedetään, että väkivaltaan apua hakevat ihmiset usein häpeän ja syyllisyyden vuoksi sinnittelevät omin keinoin pitkään, ja jos apua hakiessa ja hädän hetkellä joutuu torjutuksi tai kyseenalaistetuksi, voivat seuraukset olla pitkäkestoisia.

Näimme myös, mihin palvelujärjestelmä parhaimmillaan pystyy. Tämä piti sisällään moniammatillista yhteistyötä, konsultaatiota, aitoa välittämistä asiakkaista ja tahtotilaa perheen tilanteen parantamiseksi.

Kiitos perheiltä saamastamme palautteesta!

• ”Saimme työkaluja tilanteiden käsittelyyn, jossa lapsen tunteet kuohuivat ja aiheuttivat väkivaltaa.”
• ”Nyt on noin 11 kuukautta viimeisestä väkivaltatilanteesta. Olemme löytäneet meille sopivat toimintamallit tilanteisiin, jotka aiemmin aiheuttivat lapsessa väkivaltaista käyttäytymistä.”
• ”Kiitos kaikesta avusta ja tuesta mitä teiltä saatiin! Kevät on mennyt hienosti, ollaan opittu puhumaan toisillemme ja elo on tasaantunut jännittävissäkin tilanteissa. Uskomatonta, miten tilanne on muuttunut puolessa vuodessa.”
• ”Olen saanut itselleni keskusteluapua – nimenomaan itselleni. Lasten kanssa käymme monessakin eri paikassa asian tiimoilta, mutta niissä keskitytään 99 % lapseen tai perheeseen. Nyt sain ajatella vain itseäni ja sanoittaa kaiken sisälläni vellovan kuorman ulos. Sanoa luottamuksella asioita, joita normien mukaan ”ei voi sanoa tai ei saa sanoa”. ”Äiti ei voi ajatella tuolla tavalla”. Tapaamisilla on ollut koko meidän perheeseen suuri vaikutus, kun olen saanut omaa taakkaani pienemmäksi, saanut ymmärrystä ja minua on kuunneltu ilman syyllistämistä.”
• ”Olen saanut apua omien voimavarojen tunnistamiseen ja vireystilan säätelyyn. Olen saanut korvaamatonta vertaistukea.”
• ”Pääsimme purkamaan perheemme tilannetta ja käymään vanhempina keskusteluja, joita oli helpompi käydä, kun oli kolmas osapuoli mukana. Saimme uutta näkökulmaa ja yhteistä ymmärrystä, mikä on auttanut arjessa. Keskustelujen kautta jotkut asiat loksahtelivat paikoilleen. Tuntui myös turvalliselta, kun tiesi, että pääsee juttelemaan tilanteista ja omista tuntemuksista, eikä jää asioiden kanssa yksin.”
• ”Olen kiitollinen, että sain olla osana ryhmää, sain tulla kuulluksi, nähdyksi ja ymmärretyksi. Koen, että tällainen ryhmätoiminta poistaa häpeää ja auttaa ihmistä voimaantumaan.”
• ”Saimme keskustelutukea haastavan tilanteen keskellä äidille ja erityislapsen sisaruksille. Tietoutta ja ymmärrystä haastavassa tilanteessa: kuinka toimia tilanteissa, miten käsitellä omia tunteita ja kuinka asioita käydä läpi muiden perheenjäsenten kanssa.”
• ”Elintärkeä hanke. Perheille ei ole mitään apua nykyisessä palvelujärjestelmässämme. Väkivaltainen lapsi aiheuttaa traumoja ja kauaskantoisia seurauksia muille perheenjäsenille, jos eivät saa mistään apua ja tukea.”
• ”On todella arvokasta, että hankkeesta on tarjottu apua ja tukea perheille hankalan ja tunteita herättävän teeman kanssa. Tämän kaltaisten hankkeiden merkitys on suuri julkisen puolen palvelujen ollessa tukossa. Kun lapsi satuttaa -hanke mahdollisti meille avun siinä hetkessä, kun sitä koimme tarvitsevamme.”
• ”Hankkeen avulla häpeä omasta tilanteesta hellitti ja vihdoin tuntui, että siitä uskaltaa puhua.”

Kirjoittajista Hanna Rautiainen toimi Kehitysvammaisten Palvelusäätiön suunnittelijana ja Vesa Vilppola Setlementti Tampereen perhetyöntekijänä Kun lapsi satuttaa -hankkeessa.