Tapio itsenäistyi ja muutti omaan kotiin –Äidin sydämessä tuhansia tunteita

Tapio Suvanto itsenäistyi ja muutti omaan kotiin. Äiti kävi läpi tuhansia tunteita ennen kuin uskaltautui omaan elämään ja toteuttamaan omia unelmiaan. "Nyt liki kuuden vuoden jälkeen minulla on rauha sydämessäni: Tapiosta pidetään huolta. Olen saanut nähdä hänen itsenäistyvän ja selviytyvän elämässä." Orvokki Suvanto kertoo oman koskettavan tarinansa.

Lähellä-lehti 02/2022

Elin viiden lapsen yksinhuoltajana melko rankkaa selviytymistarinaa käyden työssä sekä huolehtien lapsistani ja kodista. Esikoiseni, Tapio, on erityislapsi. Hänellä on Downin oireyhtymä. Elämämme sujui toisiamme tukien, sisarukset auttoivat ja hoitivat Tapiota tarpeen tullen.

Vuosien kuluessa kukin lapsista vuorollaan aloitteli omaa elämäänsä kodin ulkopuolella. Lopulta nuorimmainenkin muutti pois, ja minä jäin kahdestaan Tapion kanssa.

Havahduin huoleen Tapion tulevaisuudesta

Tapio kävi päivisin Epilän toimintakeskuksessa, ja minä jatkoin omaa työtäni. Näin elämämme kului, kunnes sairastuin vakavasti. Havahduin ajattelemaan, miten Tapion olisi käynyt, jos en
olisikaan selviytynyt.

Huoli pyöri päällimmäisenä ajatuksissani ja otin sen puheeksi kehitysvammaneuvolassa. Keskustelimme ensimmäisen kerran Tapion mahdollisesta muuttamisesta omaan kotiin. Se tuntui minusta ensin aivan kauhealta ajatukselta, mutta samanaikaisesti hyvältä ratkaisulta. Voisikohan se onnistua?

Lisäsimme Tapion nimen asuntojonoon. Kauhun sekaisin tuntein yritin sisäistää ajatusta. Voi Tapio parka. Kyselin Tapiolta useaan kertaan, haluaisiko hän omaan kotiin, ja hän nyökkäsi myöntävästi. Tapio ei osaa puhua, mutta ymmärrämme toisiamme elekielen avulla, käsin näyttämällä ja hitaasti keskustellen.

Valmistauduimme huolella muutokseen

Kului kuusi vuotta ja olin itse jo jäänyt sairaseläkkeelle, kun tuli ilmoitus, että Tapion olisi mahdollista päästä uuteen asumisyksikköön. Huh! Nytkö se toteutuu? Ei! Mitä kaikkea on edessä!

Tukena Pappilanpuisto, Tapion tuleva koti, oli tuolloin vasta rakenteilla, joten saimme ihanasti aikaa sisäistää muuttoajatusta. Saimme myös mahdollisuuden aloittaa molemmat Kehitysvammaisten Palvelusäätiön järjestämän muuttovalmennuksen, jonne riensimme
oudon sekavin tuntein. Minä en tuntenut ketään vanhemmista, mutta Tapio tunsi onneksi monta tulevista asuintovereistaan.

Kävimme muuttovalmennuksessa vuoden verran kerran kuukaudessa. Valmennus antoi paljon tietoa rakennusvaiheesta alkaen aina oman kodin sisustamiseen. Mikä tärkeintä, valmennuksessa
pohdittiin, mitä minun lapseni, tuleva asukas, toivoo elämältään, mistä hän erityisesti pitää ja mitä ei voi sietää. Kodin tuleva henkilökunta esittäytyi meille.

Muuttovalmennuksella oli tavattoman suuri merkitys niin Tapiolle kuin minullekin. Nyt vasta nukuin yöni rauhassa!

Tapio muutti omaan kotiin

Tapion muutto omaan kotiin ja itsenäistyminen eivät ole erottaneet meitä läheisinä. Vierailemme puolin ja toisin, ja soittelen kuulumisia. Pidän myös hyvänä sitä, että henkilökunta ottaa minuun
yhteyttä, jos tulee hankala paikka ja kysyy, miten olen toiminut aiemmin vastaavissa tilanteissa. Vinkit ovat aina tervetulleita. Tuntuu hyvältä saada olla taustavoimavarana tukemassa Tapion
hyvinvointia ja samalla osallisena hänen elämässään.

Kaikki näytti sujuvan Tapion kannalta hyvin. Hän tuntui pitävän kodistaan ja muutenkin koko yhteisö tuntui mahtavalta. He hitsaantuivat yhdeksi porukaksi ja auttoivat toinen toistaan. Minusta tuntuu, että he ymmärtävät toisiaan aidommin kuin me ulkopuoliset.

Asukkaat käyvät työssä toimintakeskuksissa, tulevat iltapäivisin kotiin ja viettävät koti-iltaa joko musisoiden, lauleskellen, tv:tä katsellen tai ihan vaan jutustellen yhteisissä tiloissa tai omassa rauhassa asunnossaan. Ihan niin kuin kuka tahansa.

Oma elämäni ja omat unelmani

Minä puolestani ajattelin tunneittain, mitähän Tapio tällä hetkellä tekee, enkä saanut itseäni vapaaksi ajatuksista. Aamuisin tiettyyn kellon aikaan hivuttauduin ikkunan ääreen, jotta näkisin invataksin menevän Epilään. Sama toistui iltapäivisin tutulla kellonlyömällä. Siinä sitten itkeä tihuuttelin silmät vuolaasti valuen, että siellä Tapio nyt menee ohitseni omaan kotiinsa. Ajattelin,
että näin ei voi jatkua. Oli itsetutkistelun aika.

Vuoden verran oli kulunut Tapion muutosta, ja kaikki oli lähtenyt sujumaan mallikkaasti. Tapailimme usein vierailuilla ja näin, että Tapio pärjää hyvin. Minun oli aika saada elämäni uusille raiteille. Itkut ikkunassa saavat loppua.

Päätin muuttaa muualle. Nuorin lapsistani kertoi naapuritalonsa olevan myynnissä. Minullahan ei ollut oikein omaa elämää ollutkaan, ja siinä oli nyt oiva ratkaisu aloittaa kaukaisen unelman toteutus. Kaikki alkoi sujua vauhdilla. Asuntomme myytiin ja muutin kahden viikon kuluttua. Olin ihan pää pyörällä, tuntui kuin joku korkeampi olisi johdatellut asioiden kulkua. Nyt minulla on paljon puuhaa niin pihassa kuin vanhan pienen rintamamiestalon remonteissa.

Sydämessäni on rauha

Itsenäinen asuminen on Tapiolle ollut erittäin positiivinen elämänmuutos. Itsenäistyminen on tuonut valtavasti lisää virikkeitä uusien sanojen oppimiseen. Ohjaajat kertoivat uusista sanoista
ja siitä, kuinka innokkaasti Tapio laulaa Satumaa-tangoa. Se on hänen bravuurinsa.

Olen kokenut suunnatonta mielihyvää huomatessani virkeän, iloisen poikani nauttivan elämästään. Hän siivoaa asuntoaan kykyjensä mukaan ja käy ostoksilla ohjaajan kanssa. Yhdessä asukkaat tekevät reissuja kaupungille, vapputorille, automuseoon, keilaamaan ja festareille.

Nyt liki kuuden vuoden jälkeen minulla on rauha sydämessäni: Tapiosta pidetään huolta. Olen saanut nähdä hänen selviytyvän elämässä ja olla mukana myötäeläjänä ja tukijana hankalissa
tilanteissa. Toivon sydämestäni henkilökunnalle voimia jaksaa kaikki huonotkin päivät ja uskoa, että seuraava päivä on taas aurinkoinen.

Henkilökuntaan tulee olla vahva luottamus, jonka rakentamiseen tarvitaan myös minun panostani. Vielä minä jaksan käydä katsomassa ja osallistua Tapion elämään, mutta jonain päivänä en ehkä jaksakaan. Silloin luottamuksella on suuri arvo. Tapio ei jää yksin.

Lue lisää!
Muuttovalmennus
Tukena Pappilanpuisto

Teksti: Orvokki Suvanto
Valokuvat: Anna-Liisa Nikus