Onnellinen lapsuus antoi eväät hyvälle ja rikkaalle elämälle

Markku Virkamäki aloitti keilannostajana ja päätyi Kehitysvammaisten Palvelusäätiön toimitusjohtajaksi. Kuorevedellä, Mäntässä ja Vilppulassa ilmestyvä KMV-lehti haastatteli Markkua kesäkuussa ”Elämänmeno”-sarjassaan, jossa entiset ja nykyiset alueella asuvat ihmiset kertovat erityisesti ensimmäisistä työelämäkokemuksistaan. Virkamäen haastattelu julkaistiin juhannuspäivänä netissä ja printtiversiona 22.6.2020.

Monien 1960-luvulla syntyneiden mänttäläisten hyvin tuntema Markku Virkamäki asui lapsuutensa ja nuoruutensa Vuohijoen Kuusitiellä. Siihen aikaan siellä oli tiivis naapurusto, jossa oli paljon lapsia ja heillä paljon tekemistä ja touhua yhdessä. Lapsilla oli jopa oma itsetehty urheilukenttä Kuusitien päässä. Alueen omakotitalot oli rakennettu 1950- ja 60-luvun vaihteessa. Markun elämään lapsena ja nuorena vaikutti isän varhainen kuolema 38-vuotiaana. Poika oli silloin 8-vuotias. Kolmekymppiselle äidille jäi hoidettavaksi velkainen talo ja Markun lisäksi kaksi nuorempaa sisarta.

– Meillä oli kotona aina ovet auki. Kaikki matto-, huonekalu- ja tietokirjamyyjät olivat tervetulleita. Samoin romaanipovaajat. Opin jo pienenä, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia eikä ketään saa syrjiä, halveksua eikä vieroksua. Kotoa sain äidiltäni myös ohjeen tervehtiä kaikkia ihmisiä ja katsoa heitä samalla silmiin. En ole tätä ohjetta koskaan joutunut katumaan, Markku Virkamäki aloittaa.

Työura alkoi keilahallilta

Markku Virkamäen ensimmäinen palkallinen työpaikka oli Mäntän keilahallilla. Ikää oli 12 vuotta, kun Markku lähti yhdessä naapurin pojan kanssa nostamaan keiloja. Aluksi pojat olivat harjoitusnostajia, mutta ylenivät nopeasti kilpailunostajiksi. He saivat myös heittää keiloja harjoitusvuoroilla, jos ratoja oli tyhjänä. Siinä oppi tuntemaan, kuka kaatoi keiloja taidolla, kuka voimalla.

– Näin jälkeenpäin ymmärrän, että siinäkin lajissa taidolla saavuttaa paljon enemmän kuin voimalla. Luokkatoverini Jatkolan Ike voitti sittemmin Suomen mestaruusmitaleja taitokeilaajana. Ike oli ikätoverina nostamassa keiloja meidän kanssamme, Virkamäki jatkaa.

Noista ajoista Markun mieleen on jäänyt Mänttään saapunut iso tivoli. Siellä oli myös surmanajaja Onni Suurosen surmanajotynnyri, jota hän ajoi poikansa Kalevi Suurosen kanssa moottoripyörällään temppuja tehden. Virkamäki pääsi tivolin iltaesityksen jälkeen purkamaan tynnyriä. Palkaksi hän sai jonkun lantin.

Mustikoita ja puolukoita kotiin, kouluun ja myytäväksi

Virkamäen perheessä marjojen poiminta oli kesäisin merkityksellistä toimintaa. Mustikoita ja puolukoita poimittiin talven varalle paljon.

– Olimme pienestä asti mukana. Meillä oli kotona iso kellari, jonne näitä säilöttiin. Pakastimia ei ollut. Puolukkahillo oli usein aterialla mukana. Mustikasta tehtiin mehua ja survosta. Kun kotiin oli kerätty riittävä määrä, kerättiin kouluun pyydetty määrä puolukkaa. Useina kesinä keräsin mustikkaa ja puolukkaa myös myyntiin. Muutamanakin vuonna ostin talvivaatteita poiminnasta ansaituilla rahoilla, Virkamäki muistelee.

– Puolukasta tehty vispipuuro oli suurta herkkua. Olen tehnyt sitä paljon myös lapsilleni ja lastenlapsilleni myöhemmin. Harrastus on jatkunut.

Postinkanto oli mukavaa

– Kaksi pitempää kesätyöpaikkaa minulla oli Suomen Postissa. Ensin jaoin aamupostia kesällä 1973 ja sitten päiväpostia seuraavana vuonna. Aamupostista muistan Unto Kostamon, joka jakoi oman piirinsä ja sen jälkeen siirtyi päiväksi kaupungin töihin porariksi. Päivän kokonaistyöaika ylitti moninkertaisesti nykyiset maksimit. Ei hän juuri puhunut mitään lehtiä lajitellessamme. Ei siinä minullakaan aina työilo ollut suurimmillaan, kun aamulla heräsi kolmen aikaan. Muutaman kerran menin suoraan töihin nukkumatta alkuyöstä lainkaan. Pari kertaa lähdin juhannustansseista suoraan lehtiä jakamaan. Osaan arvostaa sanomalehden jakajien tekemää työtä, Virkamäki muistelee.

Markku muistelee erityisellä lämmöllä kesää 1974, jolloin hän jakoi päiväpostia Vuohijoen ja Joenniemen piirissä. Hän tutustui kesän aikana moniin tuntemattomiin ihmisiin. Muun muassa Elli Peltoseen, joka eli lähes 100-vuotiaaksi. Hän tuli usein hakemaan postia laatikolta ja odotti postinkantajaa. Virkamäen isän vanhemmat asuivat Lindqvistin puutarhan vieressä ja hän kävi aina tervehtimässä mummua ja pappaa postireissun tullessa Kotalammentielle. Mäntässä lapsuudessa asunut kirjailija Heidi Köngäs on kuvannut Vuohijokea paljon.

– Heidi Köngäs on tehnyt Vuohijokea ja Mänttää tunnetuksi kirjoissaan. Pidän niistä muutenkin paljon, Virkamäki sanoo.

Vanhainkodin joulupukkikeikka

– Postipiirini varrella oli myös Mäntän vanhainkoti Joenniemessä. Jaoin sinne päiväpostin ja pysähdyin juttelemaan pihalla olleiden ihmisten kanssa. Vanhainkodin johtaja tiesi jotain kautta, että olin ollut jouluisin joulupukkina. Hän pyysi minut jouluna 1974 vanhainkodille joulupukiksi. Menin sinne hyvissä ajoin. Meillä oli alakerrassa hauskaa. Tanssimme piirileikkejä joulukuusen ympärillä, lauloimme joululauluja ja jaoimme kaikille joululahjat. Tunsin monet asukkaista kesäajalta nimeltä ja meillä oli oikein mukavaa.

Tämän tunnelman vallassa lähdin seuraamaan johtajaa yläkertaan, johon hän pyysi minua mukaansa. Ovelta huikkasin reippaasti alakerran tunnelman valossa ”Onko täällä Joulupukkia odotettu?” Kävelin ensimmäisen sängyn viereen, jossa minut kohtasi terävä silmäpari. Hän vastasi, että ”kuolemaa täällä odotetaan.” 16-vuotiaan joulupukin elämänkokemus ei riittänyt tähän kohtaamiseen. Hyvin hiljaisena kiersin yläkerran sängyt loppuun. Olen muistanut tämän tilanteen monissa elämän käänteissä. Enkä unohda sitä koskaan, Virkamäki painottaa.

Seuraavana vuonna Markun tuleva anoppi tilasi pojan joulupukiksi perheeseensä. Joulupukki sai yllätykseen itsekin lahjan, kun tuleva vaimo Päivi oli kutonut sydänkaulaliinan ja lapaset. Tuo kaulaliina oli Markulle tärkeä. Pariskunta on edelleen yhdessä, ja heillä on kolme tytärtä ja viisi lastenlasta.

Urheilukenttä oli ykköspaikka

Mäntän aikaisten kesätöiden tärkeimmäksi paikaksi muodostui lopulta Mäntän urheilukenttä.

– Olin siellä töissä kesät 1975–1978 Mäntän Valon jalkapallojaoston pitkäaikaisen vetäjä Markku Saarisen kanssa. Me olimme mielestäni hyvä työpari. Markku oli jalkapalloilija ja minä yleisurheilija. Kummallekin meistä Valo oli kasvuyhteisö. Ensimmäinen kansalaisyhteiskunnan jäsenyyteni oli Valossa. Isäni ja äitini liittivät minut siihen vuonna 1960. Olen paljosta velkaa Mäntän Valolle, sanoo Virkamäki.

Virkamäen mukaan Mäntän urheilukenttä oli hieno, elävä yhteisö. Jalkapallo oli valtalaji. Siellä Markku oppi tuntemaan palloilijoita, joita Marko Perälä on kuvannut erinomaisessa, liian vähälle julkisessa tunnustuksessa jääneessä kirjassaan ”Mäntän Palloilun Historia 1925-2018”.  Kaima-Markun kanssa Virkamäki muistaa vetäneensä tarvittavat kalkkiviivat päivittäin sekä jalkapalloilijoille että yleisurheilijoille. 

Yhteiskunnallinen ajattelu herää

– Luin keilahallilla työssä ollessani Antti Eskolan kirjaa ”Vasen laita lavea”. Innostuin erityisesti Ilkka-Christian Björklundin esiintymisistä noiden aikojen valtakunnallisissa vaaleissa. Minun piti lähteä 14-vuotiaana Partaharjulle poikakerhojen ohjaajakoulutukseen. Olinhan ollut pienestä pojasta pyhäkoulussa ja jatkoin siitä poikakerhon ohjaajaksi. Olimme tapaamassa tästä koulutuksesta vastannutta ohjaajaa. Hän tuomitsi jyrkästi Persian shaahin vastaiset mielenosoitukset ja osoitti siihen liittyvät yhteiskunnalliset mielipiteensä. Ne eivät vastanneet minun arvojani, ja jätin poikakerho-ohjaajaan koulutukset sivuun. En lähtenyt Partaharjulle vaan valitsin toisen suunnan, Virkamäki jatkaa.

Nuorukainen oli vahvasti mukana silloisessa Teiniliitto-liikkeessä. Mäntän lukion rehtori Veikko Hirvinen sanoi keväällä1976 Virkamäen päästessä ylioppilaaksi, että ”olette tulleet ylioppilaiksi joko Teiniliitosta huolimatta tai sen vuoksi”. Virkamäelle tämä on ollut vuosien varrella sekä ajattelua että tunteita herättävä kysymys. Hän uskoo menettäneensä paljon tiedollisessa osaamisessa, mutta sai sen vastapainoksi paljon toisenlaista kokemusta.

– Kävin armeijan lyhyen kaavan mukaan Keuruulla Keski-Suomen Pioneeripataljoonassa lääkintämiehenä. Omassa alokastarkastuksessani varuskunnan hammaslääkäriluutnantti kysyi minulta hampaita tarkastaessaan, että olenko työssä paperitehtaalla. Oli huomannut minun olevan kotoisin Mäntästä. Olen usein ajatellut, että näkikö paperityöläisyyden silloin hampaista, Virkamäki pohtii.

Ammattiosaston historiikin kirjoittaja

Virkamäki kirjoitti vuosina 1985-1986 Mäntän paperiammattiosaston 80-vuotishistoriikin. Kyseinen teos meni painoon puolisen vuotta ennen varsinaisia juhlia. Tässä välissä Serlachiuksen suku päätyi fuusioon Metsäliitto-konsernin kanssa. Virkamäen mukaan on ollut todella arvokasta, että Serlachiuksen suku on investoinut sukupolvien aikana kertynyttä merkittävää omaisuutta taiteeseen ja museotoimintaan. Mäntästä on tullut kiinnostava paikkakunta turistien kannalta juuri uusien Gustaf ja Gösta-museoiden ansiosta. Markku on käynyt yhdessä vaimonsa ja perheensä kanssa lähes joka vuosi Kuvataideviikoilla ja vienyt sinne myös ystäviään.

– Minä ajan yleensä Klubin ohi tehtaan viertä Mänttään saapuessani ja Virtasalmen sillan kautta pois lähtiessäni. Koskelanlampi ja sen takana näkyvä maisema on mielessäni kaunein tietämäni tehdasnäkymä, Virkamäki painottaa.

Kiireesti valmiiksi ja työelämään

Kirjoitusten jälkeen Virkamäki pääsi opiskelemaan hallintotieteitä Tampereen Yliopistoon. Hänestä tuli isä toisen opiskeluvuoden alussa, minkä vuoksi oli kiire valmistua ja työhön. Virkamäki valmistuikin nopeasti hallintotieteiden maisteriksi. Ammatillisen opettajatutkinnon hän suoritti 1990-luvun alussa sekä sosiaali- ja terveysjohtamisen MBA-koulutuksen vuonna 2016.

Vammaiset ja vanhukset sydämellä

– Olen työskennellyt vuodesta 1997 Kehitysvammaisten Palvelusäätiön toiminnanjohtajana ja toimitusjohtajana. Työhöni liittyen olen myös omistamamme KVPS Tukena Oy:n hallituksen puheenjohtaja. Säätiön on perustanut Suomen noin 40 000 kehitysvammaisen ihmisen ja heidän läheisensä omaisjärjestö Kehitysvammaisten Tukiliitto. Meidän tehtävämme on rakentaa ja hankkia asuntoja kehitysvammaisille ja muuta erityistä apua ja tukea tarvitseville ihmisille sekä tuottaa heidän tarvitsemiaan palveluita, joihin läheiset voivat luottaa. Meillä on noin 1200 asuntoa eri puolilla Suomea, Virkamäki selvittää.

Virkamäki muistuttaa, että edelleen yksi kolmasosa kaikista kehitysvammaisista ihmisistä asuu lapsuuden kodeissa vanhempien kantaessa hoitovastuun. Heidän jaksamisensa tueksi Kehitysvammaisten Palvelusäätiö järjestää lyhytaikaisen huolenpidon palveluita. Palvelusäätiö auttaa noin 1300 perhettä myös valtakunnallisesti.

– Suomessa on noin 10 000 palveluasuntoa kehitysvammaisille ihmisille, ikäihmisille noin 50 000. Tämä palveluasumisen verkosto on ollut erittäin tärkeä, kun on pyritty turvaamaan erikoissairaanhoidon vuodepaikat ja tehohoidon kapasiteetti koronavirukseen sairastuneille. Se on osaltaan auttanut Suomea pysymään pandemian hoidon kärkimaana, Virkamäki painottaa.

Virkamäki kertoo edelleen, että Kehitysvammaisten Palvelusäätiö on jo useana vuonna tarjonnut kymmenille lapsille ja nuorille kesätyötä KVPS-kodeissa, joissa kymmenet nuoret ovat tänäkin kesänä tutustuneet työelämään. Lisäksi on tarjolla kesätyötä asumispalveluissa alaa opiskeleville.  Kesätöissä oppii tuntemaan ihmisiä ja ihmisten välistä kanssakäymistä.

– Suomesta ja kaikista länsimaisista yhteiskunnista on hävinnyt monia sellaisia töitä, joita pystyy tekemään vähemmällä koulutuksella. Nuorin tyttäreni on syntynyt vuonna 1987. Tätä 60 000 vauvan ikäluokkaa on tutkittu paljon viime vuosina. Viidellätoista prosentilla ikäluokasta ei ole toisen asteen tutkintoa. On kaikin tavoin tärkeää, että nuoret pääsisivät työhön käsiksi. Kesätyöt ja kaikki varhaiset työkokemukset ovat nuorille tärkeitä. Niissä oppii työelämän perusteita ja toimimaan eri ikäisten ihmisten kanssa. Koulutuksen merkitys tulee entisestään kasvamaan, Virkamäki korostaa.

– Minulla on juuret Mäntässä ja olen niistä ylpeä. Minun äitini ja muita läheisiäni asuu edelleen Mäntässä ja käyn siellä säännöllisesti. Itselleni läheinen runoilija Arvo Turtiainen on kiteyttänyt kotiseudun merkityksen runossaan seuraavasti:

”Se on tässä: kotipihalla.
Tämä sinun on jätettävä
voidaksesi elämäsi ymmärtää,
tähän palattava tietääksesi
mitä siitä ja itseltäsi puuttuu.
Tässä portti maailmaan;
kotipihalta polku pois.”

Vanhat valokuvat: Virkamäen perhealbumi