Siirry sisältöön

Poikani itsenäistyminen, esimiesten asia

Mitä tapahtuu kun itsenäistyminen olisi nuorelle ajankohtaista, mutta kotipaikkakunnalla ei ole tarjolla sopivia palveluita? Tämä on erään äidin tarina siitä, miltä tuntuu, kun seinä tulee vastaan.

Tulin poikani palvelusuunnitelmapalaverista. Tämä ei siis ole voimauttava ja iloinen teksti.

18-vuotias nuorimies on pitkäaikaiskuntoutuksessa, ollut siellä reilun vuoden. Asiat ovat edenneet hienosti. Haastava käyttäytyminen on vähentynyt rajusti, lääketasapaino löytynyt ja arki lähtenyt sujumaan. Siitä huolimatta, että työelämään valmentavaa koulupaikkaa ei tänä syksynä saatu, on nuori kehittynyt. Hän nauttii, kun pääsee mukaan arjen askareisiin osastolla: kokkailee, pyykkää ja osallistuu järjestettyyn toimintaan, silloin kun sitä on tarjolla.  Hän käyttäytyy julkisissa kulkuneuvoissakin mallikkaasti. Viime kesänä äidin kanssa huvipuistossa jonotettiin ja pyörittiin laitteissa ilman yhtäkään painiottelua.

Meillä on lapseni kanssa taas kontakti ja suhde, johon ei liity jatkuvaa väkivallan uhkaa. Se on enemmän kuin osasin vielä vuosi sitten toivoa.

Vahvaa kuntoutusta ei enää tarvita, kuntoutuksellista ohjausta ja valvontaa kyllä. Sellaista hän tulee tarvitsemaan loppuelämänsä ajan.

Ja sitten se mutta…

Me törmäsimme taas rytinällä kaikkeen siihen, mitä olen tottunut nimittämään palveluiden joustamattomuudeksi ja näkymättömiksi seiniksi.

Nuori tarvitsisi aktiivista toimintaa. Avustajan kanssa tehtyjä bussiretkiä, uimahallikäyntejä, kaupassa asioinnin harjoittelua ja vahvistamista, uusia kokemuksia ja harrastuksia. Tätä kaikkea ei sairaanhoitopiirimme tarjoamalla 1,5 tunnin kuntouttavan toiminnan resurssilla voida laitoksessa yksittäiselle asiakkaalle tarjota. Vuosia sitten lapselle tapeltua oikeutta henkilökohtaiseen apuun ei saa käyttää, koska sitä ei pitkäaikaiskuntoutuksessa oleville myönnetä.

Yhdessä taivasteltiin sitä, miksi näin on… todettiin että taitaa olla esimiesten asia. Ratkaisu jäi etsintään ja mitään ei luvata.

Asuminen omassa kodissa olisi pian ajankohtaista ja nuoren nykyiset taidot huomioon ottaen asumisharjoittelu mahdollista, mutta tätä palvelua ei käytännössä ole.

Ei nimettyä paikkaa 18 vuotta täyttävälle lapselleni. Ei sellaista paikkaa, jossa voisi aloittaa asumisharjoittelun tai tutustumisen. Ei, Mitään lapselleni sopivaa ei ole rakenteilla. Silti kotikunnassamme ei virallisesti ole kehitysvammaisten tai autismin kirjon ihmisten asumisjonoja. Virallisesti tämä ei ole mikään ongelma.  Olisiko tämäkin sellainen esimiesten asia?

Nuorten kuntoutusryhmässä nuori ei voi kesän jälkeen ikänsä takia olla. Aikuisten kuntoutusryhmän tuki taas on hänen kohdallaan ylimitoitettua.

Alkoi kuulostaa käytännössä ongelmalta. Kätevästi ei ollut yhtään esimiestä paikalla, niin en voinut kysyä.

Kysyin sen sijaan, että mitä nyt voidaan tehdä? Mikä on seuraava askel?

Voidaan odottaa, että kirjattu palvelusuunnitelma tulee postissa.

Voidaan odottaa, että vammaispalvelu saa ehkä tiedon seuraavista vapautuvista paikoista. Niitä ei tosin ole nyt rakenteilla.  Mutta mitään jonoja ei ole. Vaikka kyllähän näitä nuoria joka vuosi tulee lisää.

Jos äiti haluaa, hän voi käydä tutustumassa kunnan olemassa olevien asumispaikkojen toimintaan.

Ja voihan sitä tutustua myös maakunnan ulkopuolella olevaan asumiseen ja vinkata siitä vammaispalveluille, mutta ”näitä on tosi vähän ostettu muualta”. Päätös kuulemma tehdään jossain ylemmässä, rahoista päättävässä instanssissa. (Vissiin esimiesten asia siis tämäkin.)

Ja mielellään äiti voi laittaa maistraattiin pikapikaa hakemuksen edunvalvonnasta (sielläkin on nyt ollut ruuhkaa, puolisen vuotta on realistinen odotusaika).

Ja äitihän laittaa. Kukapa muukaan.

Ja se siitä.

Kuntoutettu nuori jää laitostumaan.

Odotetaan.

Ihmettä kai.

Tai sitten sitä esimiestä.


Kirjoittaja on erityistä tukea tarvitsevan nuoren miehen äiti. Hän on mukana Edelläkävijät-toiminnassa. Julkaisemme kirjoituksen poikkeuksellisesti nimettömänä.