Siirry sisältöön

Liian vaikea puheenaihe?

Erityistä tukea tarvitsevien lasten ja nuorten kotona esiintyvästä väkivaltaisesta käyttäytymisestä puhutaan liian vähän. Perhetyöntekijä Vesa Vilppola kertoo ajatuksiaan ammatilaisten roolista aiheen esille tuomisessa.

Syksyn aikana lasten tekemät väkivallanteot kouluissa sekä nuorten lisääntynyt katuväkivalta ovat olleet otsikoissa. Asiantuntijat pohtivat vallitsevan pandemian vaikutuksia tilastopiikkiin väkivallassa. Katuväkivalta tai kouluissa tapahtuvat pahoinpitelyt ylittävät helposti uutiskynnyksen, ja hyvä niin, koska näistä asioista on tärkeä käydä yhteiskunnallista keskustelua ja pohtia tarkoin miten tähän tulisi reagoida.

Samaan aikaan tuhannet vanhemmat ja sisarukset kohtaavat jopa päivittäin väkivaltaa suljettujen ovien sisäpuolella omassa kodissaan.

Vaiettu aihe

Erityistä tukea tarvitsevien lasten ja nuorten kotona esiintyvästä väkivaltaisesta käyttäytymisestä puhutaan liian vähän. Vuosien saatossa aikuisten välisen lähisuhdeväkivallan tai lapsiin kohdistuvan kaltoinkohtelun tunnistamista, puheeksi ottamista ja näihin kohdennettuja auttamispolkuja on kehitelty ja tabua on saatu osittain murrettua.  Kentältä tulevan viestin perusteella erityislapsiperheiden kanssa tässä ei vielä ole valitettavasti täysin onnistuttu.

Tukea vaikea pyytää ja löytää

Väkivaltaisesti käyttäytyvälle lapselle tai nuorelle saattaa löytyä erilaisia palveluita tai hoitomuotoja, mutta usein väkivaltaa kokeneet perheenjäsenet jäävät ilman tarvitsemaansa tukea. Oman lapsen tai sisaruksen väkivallan kohteeksi joutuminen ei ole yhtään sen vähemmän traumatisoiva kokemus kuin muun väkivallan kohteeksi joutuminen. Joskus jopa päinvastoin.

Väkivallan kohteeksi joutuminen aiheuttaa kokijassa lähes poikkeuksetta voimakasta häpeän tunnetta. Monesti juuri häpeän, syyllisyyden sekä pelon tunteet estävät vanhempia kertomasta tilanteestaan ammattilaisille. Joskus myös edellä mainittujen tunteiden kohtaamisen pelko estää ammattilaista kysymästä mahdollisesta väkivallasta.

Ammattilaisten velvollisuus on luottamuksen herättäminen

Väkivallan kohteeksi joutumisen puheeksi ottamista ei voi täysin jättää kokijan vastuulle. Mielestäni lasten ja nuorten sekä heidän perheidensä kanssa työtä tekevien ammattilaisten velvollisuus on luoda luottamukselliselle keskustelulle tila ja aika. Ja kysyä. Onko teillä kotona väkivaltaa? Käyttäytyykö lapsesi väkivaltaisesti sinua tai muita perheenjäseniä kohtaan? Miten sinä jaksat?

Ammattilaisen näkökulmasta tärkein asia väkivallasta keskusteltaessa on kuunnella tarkasti ja uskoa kokijan kokemusta. Valmiita ratkaisuja ongelmaan ei tarvitse olla, vaan aluksi myötätunto ja läsnäolo riittävät. Ensimmäinen kohtaaminen väkivallasta keskusteltaessa on kaikkein tärkein ja sillä voi olla pitkälle kantavia seurauksia. Tämän vuoksi tärkein tavoite on, että asiakas kokee tulleensa kuulluksi ja ymmärretyksi vaikeassa tilanteessaan.

Ammattilaisena on hyvä muistaa, että asian puheeksi ottanut vanhempi on saattanut käydä sisällään pitkän kamppailun ennen kuin on rohkaistunut tai saanut voimavaroja asian esille nostamiseen.

Kuvassa: Vesa Vilppola Armi-koiransa kanssa


Miten ammattilainen voi tukea perheitä?

Lähisuhdeväkivaltatyön sairaanhoitaja Noora Kannisto kertoo, miten ammattilaiset voisivat tukea perheitä väkivallasta puhumisessa.


Kirjoittaja Vesa Vilppola työskentelee Setlementti Tampere ry:ssa ja toimii perhetyöntekijänä Kun lapsi satuttaa-hankkeessa.

3 kommenttia artikkeliin “Liian vaikea puheenaihe?

  • Itse työskentelen psykiatrisella lasten ja nuorten osastolla ja kohtaan päivittäin väkivaltaa kaikissa muodoissa. Oma poikani käy adhd.n tutkimus rumbaa läpi ja kun tulee sanonta mitä te tarvitsette te olette ammattilaisia kun menemme perhe neuvolaan puhumaan jää suu auki. Olemme vanhempia omalle lapsellemme. Kaikki tehdään mitä voidaan, helpottaa toisen tuskaa kun riehuu ja satuttaa. Mutta perhe neuvolan ammattitaito ja asenne on jotain niin kauheaa katsoa. Katsellaan katsellaan. Niillä sanoilla moni perhe ajetaan palasiksi ja sitten tapahtuu kauheita asioita mitä luetaan lehdestä. Onneksi meillä on työpaikkamme mikä kouluttaa. Itse neuvon toisia perheitä koska menettänyt uskon neuvolaan.

    • Kiitos Jukka kommentistasi ja pahoittelen viiveellä tulevaa vastausta. Ikävä kuulla, että teidän perheellä on tällaista kokemusta avun hakemisesta. Tuot esiin tärkeän pointin eri rooleista. Työntekijöiden olisi tärkeää muistaa, että vanhempi kohdataan vanhempana riippumatta hänen koulutuksellisesta tai ammatillisesta taustasta. Pyrimme hankkeen aikana järjestämään koulutusta eri tahoille väkivaltaa kohdanneiden vanhempien kohtaamiseen liittyen. Toivottavasti saatte tutkimusrumban päätökseen ja löydätte apua tilanteeseenne. Jos haluat aiheesta vielä keskustella niin yhteystietoni löytyy hankkeen kotisivulta.

  • Sellaista myös monet vertaisperheet ovat kokeneet ja itsekin olen, että perhetyöntekijä tai jopa nepsyvalmentaja seuraa kotona auttamatta mitenkään, kun lapsi raivoaa. Sitten lähetetään kotiin käyntiyhteenveto, joss atodetaan, että ”huoli heräsi, koska äiti näyttää olevan alisteisessa asemassa lapseen ja perhetyötä varmaankin tarvittaisiin jatkossa”. Mitenköhän se perhetyö jatkossa auttaa, jos perhetyöntekijä ei osaa tai uskalla tehdä tilanteessa mitään? Sohvalla istuminen ja katselu kun ei ole sitä auttamista. Päinvastoin tällainen menetely + ne kotiin lähetettävät yhteenvetokirjeet ja ”huolet” vain lisäävät yksin jäämisen ja häpeän kokemusta. Lastenpsykiatrian avo-osastojaksolla hoitajat kyllä auttoivat fyysisesti heti pienestäkin. Kuitenkin myös kieltäytyivät opettamasta vanhemmille esim. mapa-otteita, koska ne ovat ammattilaisille tarkoitettuja. Esim. erkkalasten kouluhlökunnalla kaikilla mapa-koulutus mutta vanhempi toimii vuosikausia lapsensa omaishoitajana ilman samaa oppia. Saatetaan ohjeistaa pitämään kiinni muttei opeteta miten se tehdään niin, että se onnistuu ja auttaa. Tai reflektoida sitä, onko se ylipäätään kosketusherkille autisminkirjolaisille oikea tapa. Epäonnistunut kiinnipito ei ole turvallinen kokemus kenellekään. Myöskään vuosikausien ”ole vain jämäkämpi ja kovempi ja on luonnekysymys, miten uskaltaa asettaa rajoja lapselle” ohjeistus ei auta. Päinvastoin se voi syöstä perheen vuorovaikutuksen negatiivisempaan ja ENEMMÄN väkivaltaiseen kehään, ja aiheuttaa sen, ettei vanhempi enää näe lasta positiivisessa valossa tai luota omiin intuitioihinsa. Sitten vuosien päästä sanotaankin että joo oho, lapsella onkin pda-yyppistä autismia ja vanhempi toteaa saaneensa viimeiset 4 vuotta väärää ohjausta, muta suhde lapseen onkin jo mennyt. Meillä Suomessa kasvaa nytkin perheissä iso joukko aggressiivisia lapsia, jotka kasvavat koko ajan kokoa. Monia vanhempia ohjeistetaan soittamaan 112 kun lapsi raivoaa. Eikö se nyt ole vähän iso rumba joka kerta ja eikö oikeasti olisi jotain ennaltaehkäisevää tehtävissä? Ja entäs kun tämä sukupolvi kasvaa nuoriksi aikuisiksi. Ovatko he väkivaltaisia parisuhteissaankin? Ja omille lapsilleen? Osaamista tarvittaisiin lisää, sekä väkivallan syiden selvittämiseen ja sen lopettamiseen, että sitä kohtaavien vanhempien tukemiseen. Hyvä että tämä hanke on olemassa 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *