Kun lapsi satuttaa -hankkeen kouluttamina vertaisvanhempina tuemme nuoria perheitä

Lapsen väkivaltaisuus oli vaikea ja vaiettu asia, jonka kohtaamiseen ei löytynyt ammattilaisten apua. Nyt kun omat lapsemme ovat aikuistuneet, haluamme vertaisvanhempina tukea samassa tilanteessa eläviä nuoria vanhempia ja antaa heille toivoa tulevaisuuteen.

Meidän vertaisvanhempien omat nuoret ovat jo aikuistumassa – opiskelemassa tai miettimässä mahdollisuuksia työllistyä sekä opettelemassa itsenäisesti tai ryhmäkodissa asumisen taitoja. Meidän äitien huoli lapsistamme on muuttanut muotoaan – tänä päivänä mietityttävät nuorten mielialaan, ihmissuhteisiin ja seurusteluun liittyvät asiat. Väkivaltaisen käyttäytymisen hallintaan kaikki nuoret ovat löytäneet omia keinoja, ja mekin uskallamme jo ajatella ja suunnitella tulevaa.

Tässä uudessa elämänvaiheessa meillä vanhemmilla alkaa vähitellen olla aikaa ja voimia myös vertaisvanhempana toimimiseen ja nuorten perheiden tukemiseen. Samassa tilanteessa olevien nuorten vanhempien tukeminen tuntuu erityisen merkitykselliseltä sen vuoksi, että jouduimme perheenä selviytymään yksin oman lapsen väkivaltaisuudesta.

Lapsen väkivaltaisuus oli vaikea ja vaiettu aihe,
josta ei uskallettu puhua.

Meillä vanhemmilla siihen liittyi vahvoja syyllisyyden, häpeän ja voimattomuuden tunteita, ammattilaisilla neuvottomuutta ja ongelmien vähättelyä. Monesti ammattilaiset eivät uskaltaneet kysyä ja kuulla perheidemme tilanteista, koska heiltä puuttui keinoja ja osaamista tukea meitä, löytää ratkaisuja ja rakentaa yhteistä ymmärrystä. Toivoimme, että edes joku olisi pysähtynyt kuuntelemaan ja olisimme tulleet kohdatuiksi.

Kun lapsi satuttaa -hankkeen vertaisvanhempien valmennusryhmä oli meille äideille ensimmäinen myös meille itsellemme vertaistukea tarjonnut ryhmä. Meistä tuntui hyvältä käydä yhdessä läpi kipeitä muistoja, puhua asioista avoimesti niiden oikeilla nimillä tietäen, että toiset saman kokeneet ymmärtävät. Oman tarinan läpikäyminen ja hyväksyminen oli myös edellytys vertaisvanhemmaksi ryhtymiselle.

Kun olimme käyneet vertaisvanhempien valmennuksen, saimme kukin tuettavaksi äidin tai äidin ja isän, joilla oli samankaltaisia kokemuksia tai vastaava elämäntilanne kuin meillä oli ollut. Tapasimme vähintään kuusi kertaa kunkin tuettavan kanssa.

Tärkeintä oli olla läsnä, kuunnella ja antaa toivoa.

Vertaisvanhempana toimiminen oli meille kaikille hyvä ja voimauttava kokemus, oli ihana olla nuorten vanhempien tukena. Monelle nuorelle äidille tuntui riittävän se, että sai puhua ja purkaa tunteensa, tulla kuulluksi ja ymmärretyksi. Tämä antoi heille tunteen ja ymmärryksen siitä, etteivät ole yksin tilanteensa kanssa. Kuuntelimme, kysyimme ja jaoimme vertaiskokemuksia.

Toivoa nuorille vanhemmille toi kuulla meiltä, kuinka olimme käyneet läpi samoja vaikeita vaiheita ja selvinneet niistä. Nuoremme olivat itsenäistyneet ja löytäneet keinoja käyttäytymisensä hallintaan. Vaikeudet oli voitettu ja elämä jatkui!

Voisiko vertaisvanhemmuus olla yksi perheille tarjottu palvelu? Voisivatko vertaisvanhempi ja sosiaalityöntekijä tukea työparina vanhempia, jotka kokevat omien lasten väkivaltaa? Meidän mielestämme vertaisvanhemmuus voisi olla yksi hyvinvointialueen sosiaali- ja terveyspalveluista.

Vertaisvanhempi on rinnallakulkija, jonka tarjoama tuki voi olla ratkaisevan tärkeää vanhemman ja koko perheen jaksamisen kannalta.

Ajatuksensa ja kokemuksensa jakaneet Anne, Heli, Kirsi ja Saila ovat Kun lapsi satuttaa -hankkeemme kouluttamia vertaisvanhempia.