”Isä, mitä mä teen kun teitä vanhempia ei enää ole?”
Kuinka poikani elämä jatkuu tulevaisuudessa, kun isänä olen itse hoivan tarpeessa enkä enää kulje hänen rinnallaan? Tätä pohtii Jaakko Bashmakov. Kyyneleet tulevat helposti.
Muisto muutaman viikon takaa, puhelinkeskustelu pojan kanssa, herkistää:
”Terve iskä, oletko jo menossa Hesaan?” Mikaelin ääni kysyi puhelimessani.
”Joo, Mikael, matkalla ollaan ja vettä satelee. Mitäs sinä?” vastasin Mikaelille.
”Olen taukokävelyllä, ei sada ollenkaan. Halusin vain toivottaa kivaa reissua. Mitä meinaat siellä?”
”Tapaan pari ystävää ja ainakin sen vaarin iäkkään serkkutädin.”
”Iskä, mee Suomenlinnaan tai merta katselemaan.”
”Hyvä idis, poika, jotakin tuollaista, jos ei vettä tule taivaalta. Nyt jatkan reissua. Moikka!”
”Moi nyt iskä!”
Ehdin ajaa viitisen minuuttia, kun Miksu soitti uudelleen.
”Isä, mitä mä teen kun teitä vanhempia ei enää ole? Selviänkö?”
Nyt ei ollut sanoja. Oli poikettava kohdalle osuneelle levähdyspaikalle.
Poika osui aiheeseen, jota olen tullut lujasti viimeisen vuoden aikana mielessä pyörittäneeksi. Lähiomaisia on vain Miksun veli. Taatusti tuttuakin tutumpi aihe kaikille erityistä tukea tarvitsevien lasten vanhemmille. Varsinkin heille, joilla nuorta sukulaispolvea on vähän tai ei lainkaan.
Kirjoittaja Jaakko Bashmakov on nuoren erityistä tukea tarvitsevan nuoren miehen isä. Perheeseen esikoisena syntynyt erityislapsi on viitoittanut vahvasti Jaakon elämän kulkua. Jaakko Bashmakov on yksi OmaPolun perustaneista aktiivisista vanhemmista. OmaPolku syntyi tarjoamaan uudenlaista, luovaa työ- ja päivätoimintaa tukea tarvitseville nuorille. Jaakko Bashmakov on ollut useita vuosia myös Kehitysvammaisten Palvelusäätiön hallituksen jäsen.
