Aina välillä tuntuu, ettei kehitysvammaisia ihmisiä oikein ymmärretä

Soitimme yhteisen whatsapp-puhelun Anna Valkamalle ja Eino Jokiselle. Juttelimme Annan ja Einon kanssa pitkään kipeästä aiheesta, kiusaamisesta. Samalla pohdimme myös poikkeusoloja, jotka aiheuttavat yksinäisyyttä arjessa.

Anna Valkama asuu Valkeakoskella. Hän työskentelee Kehitysvammaisten Tukiliitossa kokemusasiantuntijana. Kangasalalainen Eino Jokinen opiskelee Tredussa. Hän on toiminut mm. vertaistutkijana ja kokemusasiantuntijana Kehitysvammaisten Palvelusäätiössä, jossa hänen oli tarkoitus suorittaa myös työelämäharjoittelujakso tänä keväänä. Harjoittelu peruuntui kuitenkin poikkeusolojen vuoksi.

Oletko kokenut kiusaamista ja missä tilanteessa?

Anna: Olen kokenut kiusaamista netissä ja myös peruskoulussa joskus. Sekin tuntuu kiusaamiselta, että kaikki kehitysvammaiset eivät saa taksikorttia, vaikka se kuuluisikin heille. Oikeuksien pitäisi olla kaikille samat riippumatta siitä, mikä diagnoosi ihmisellä on.

Eino: Peruskoulussa minua kiusattiin niin henkisesti kuin fyysisestikin. Oppilaat ja opettajat kiusasivat ja painostivat, että kyllä sinun pitäisi tämäkin juttu osata.

Peruskoulussa kiusaaminen oli sellaista, ettei aina ymmärretty, että kehityin hitaammin kuin toiset ja vaadittiin liikaa. Se ei tuntunut kivalta, kun vaadittiin enemmän kuin mihin pystyin. Oli minulla kuitenkin ystäviä. Omassa lapsuudessa ja nuoruudessa oli vähemmän ymmärrystä oppimisasioista. Parantamista on edelleen. Kyllä opettajatkin kiusasivat. Ei riittänyt, että yritti tosissaan, vaan tuntui, ettei mikään koskaan riittänyt.

Puututtiinko kiusaamiseen koskaan?

Anna: Ei kukaan koskaan puuttunut siihen. Jouduin miettimään asioita ihan yksin, kun kukaan ei auttanut eikä puuttunut.

Tykkäsin Santa Cruz -nimisestä yhtyeestä ja kävin tosi usein keikoilla, ainakin 6 kertaa. Fanien Facebook-ryhmän ylläpitäjistä yksi ei antanut minun kommentoida julkaisuja. Lopulta jouduin lähtemään ryhmästä. Lähdin samana vuonna, kun yhtyekin hajosi. Koin, että minulla oli itsemääräämisoikeus omista viesteistäni. Koskaan ei tullut anteeksipyyntöä tai pahoittelua sieltä. Olisin toivonut, että asiasta olisi voitu keskustella. Lähetin kaikille ylläpitäjille kutsun tulla keskustelemaan aiheesta, mutta he eivät saapuneet paikalle.

Eino: Yläasteella oli ihan fyysistä kiusaamista niin, että hakattiin. Välitunnilla valvojien olisi pitänyt puuttua asiaan, mutta koulukiusaaminen paljastui oikeastaan vasta silloin kun valmistuin.

Miten olet jaksanut? Kenelle olet voinut kertoa asioista?

Eino: Ehjänä olen pysynyt ihan sen ansiosta, kun sukuvikana on itsepäisyys. Kukaan ei oikein vieläkään tiedä, miten synkkää ja raakaa se koulunkäynti minulle oli. Ja millaista kamppailua kävin itseni kanssa sen paineen ja pahan olon keskellä. Tyhjenin kokonaan, menin itseni sisään kuoreen kuin kone. Kävin koulussa, otin turpaan, menin kotiin ja taas kouluun…

Tampereen seudun ammattiopistossa Tredussa opiskellessani viimein yksi opettaja huomasi, ettei kaikki ole kunnossa. Pääsin viimein hoitoon ja sain asperger-diagnoosin 17-vuotiaana. Masennus oli jo aika paljon ehtinyt aivoja vaurioittamaan siinä vaiheessa. Diagnoosi tuli niin myöhään ja tosi huonoon saumaan herkässä murrosiässä. Olen todella joutunut miettimään, miten elän itseni ja tämän asian kanssa.

Oliko sinulla jotain keinoja, joilla sait pahaa oloa pois?

Mulla ei ole ollut oikein mitään keinoja. Jossain vaiheessa ahdisti niin paljon, että jouduin koulussakin puhutteluun. Ahdisti niin paljon, että henki salpautui.

Jokaisen pitää löytää ne omat elämisen metodit ja mitä nuorempana ne löytää, sen parempi. Avoimia ja suvaitsevaisempia asiantuntijoita olisi tarvittu ympärilleni enemmän. Jokaisella on erilainen diagnoosi, erilaiset traumat myös kiusaamisesta. Yhä edelleen yritän ratkaista arjessa keinoja selviytymiseen. Käytän esim. kirkkaassa valossa aurinkolaseja. Omia tunteita saan helpotettua musiikin avulla. Heavymusiikki auttaa aggressiivisiin tunteisiin.

Onko opetus erilaista nykyisin?

Eino: Nykyään ehkä vähän opetuksessa on alettu ymmärtää erilaisia oppijoita. Kun on joku diagnoosi, yritetään ymmärtää enemmän. Erityisammattioppilaitokset auttavat asiaa, sillä siellä saa usein tukea asioihin, jotka on jääneet oppimatta peruskoulussa. Tärkeää olisi olla myös tukihenkilö mukana opinnoissa. Jos vaikka olo tuntuu yksinäiseltä, voisi olla yhteyksissä tukihenkilön kanssa. Ja tietysti pienryhmät pitäisi pitää pienryhminä.

Koetteko kiusaamista vieläkin?

Eino: Ei onneksi enää. Mutta joissain tilanteissa ei ymmärretä, että toiset voisivat haluta olla rauhassa. Toisten kanssa pitäisi kunnioittaa rajoja. Kaikki eivät halua läheisiä kontakteja.

Anna: En koe suoranaisesti kiusaamista enää. Mutta kyllä silti aina välillä tuntuu, ettei kehitysvammaisia ihmisiä oikein ymmärretä.

Mikä sitten tekee se, että koette olevanne tervetulleita jonnekin?

Eino: Kyllä katseesta sen huomaa ja miten esim. työyhteisöissä otetaan minut vastaan. Halataanko tai kätelläänkö…

Anna: On tuntunut erityisen hyvältä, kun on osoitettu rakkautta ja hyväksyntää työyhteisössä. Kehitysvammaisten Tukiliitossa olen löytänyt oman paikkani ja minut on otettu hyvin vastaan.

Minkälaisia neuvoja ja rohkaisevia sanoja haluaisitte sanoa muille?

Anna: jos kiusataan netissä, kannattaa kertoa heti aikuiselle tai jollekin vastuuhenkilölle asiasta. Tee selväksi kiusaajalle tai vaikka Facebook-ryhmän ylläpitäjälle, että kiusaaminen voi olla jopa rikos. Auttaisi, että olisi joku tukihenkilö, ettei jätettäisi kiusattua yksin siihen tilanteeseen.

Eino: Mene suoraan sanomaan kiusaajalle, että hän tarvitsee apua kiusaamisen takia. Kiusaajalle pitäisi sanoa, että ei tunnu kivalta. Täytyy ymmärtää myös kiusaajan näkökulma. Kyseessä voi olla ryhmäpaine tai vaikka se, että on itse ollut joskus kiusattuna. Kannattaa olla diplomaattinen.

Miten kiusaajat saisi tiedostamaan ongelmansa itse?

Eino: Esimerkiksi terveystiedon tunnilla opettaja voisi kysyä oppilailta, mitkä ovat kiusaajien ja kiusattujen piirteet ja miettiä yhdessä kiusaamisen esimerkkitilanteita vaikka nukeilla harjoitellen. Oppilaan ja opettajan yhteistyötä pitäisi tiivistää kaikin tavoin, jotta opettaja näkee heti, kun asiat ovat huonosti.

Mikä auttaa yksinäisyyteen varsinkin nyt näin poikkeusoloissa?

Eino: Välillä koen yksinäisyyttä. Monenlaista toimintaa tarvittaisiin muillekin kuin alle 16-vuotiaille. Tuntuu, että olen väliinputoajana ikäni vuoksi. Ikärajaa nuorille suunnattuun toimintaan pitäisi saada ylemmäksi. Ei koko elämä voi pyöriä vaan töiden ja nukkumisen ympärillä. Yhteisiä tilaisuuksia ja kokoontumisia voisi olla monipuolisemmin sitten kun taas pääsemme normaalisti ihmisten ilmoille. Puistolenkkiryhmiä ja erilaisia harrastetiloja voisi olla enemmän. Ja Villiklubin rinnalla voisi olla vaikka Rentoklubi, joka olisi jossain muualla kuin baarissa.

Nyt poikkeusoloissa hyvää ajanvietettä yksinäisyyden torjuntaan ovat kotiaskareet, pelaaminen, Netflix ja sellaisten asioiden tekeminen, mihin ei muuten riitä aikaa.

Anna: Toivoisin, että pääsisi ihan normaaliin elämään, kun nyt joudun pysyttelemään kotona. Nyt joku muu tuo ruokatarvikkeita. Peruin juuri kampaajankin. Kyllä mulla se harras toive on, että pääsisi pian elämään normaalia elämää, ettei tarvitsisi olla täällä neljän seinän sisällä.

Puhelinkin voi olla erittäin hyvä tapa pitää yhteyttä nyt kun ihmisiä ei helposti pääse näkemään. Haluankin sanoa kaikille, että koittakaa jaksaa, tehkää palapeliä ja katsokaa televisiota! Ja tehkää sitä, mitä pystytte!

Annaa ja Einoa haastatteli elämänmuutostoiminnan päällikkö Katja Marjamäki. Keskustelun kirjasi ylös viestintävastaava Katri Malte-Colliard.